Äiti leipoo hymyellen. –
Kelle leivot, äiti, kellen?
Vielä kysyt – kelles muille:
pienoisille piimäsuille.
Tää on kakku pikku Annin,
tuo on Heikin, tää on Hannin.
Tämän saapi pikku Asta,
joll’ on yksi hammas vasta.
Tehdään muita murakampi,
hiukan muita makeampi.
Oisko onneks’ joka muru!
Siit’ on äidin ainut suru.
Leivät nousee, hiipuu uuni,
miss’ on pienet piimäsuuni?
Kätken kakkuun kaipausta,
sirottelen siunausta.
Rakkautta rahdun verran –
toinen teille leipoo kerran.
Äidin kakku makeaisin,
sitä ah, jos aina saisin!
– Immi Hellen_
